Sielukirjoittamisen muistio nro. 8/2015. Artikkelissa mahdollisesti mainitut nimet on muutettu. Oikeastiko mietit, että meiltä on jutut loppu? En vaan ole alkanut kaivelemaan muistoja nyt sen kummemmin. Onhan se totta, että kovalevysi on ollut niin täynnä ettet ole voinut keskittyä elämiseen ja nyt kun tietoa on vapautettu, sinusta tuntuu kevyemmältä selvästi. Olet kuitenkin vielä keskeneräinen. Ensin käydään läpi kaikki ja sitten sinulla on mahdollisuus kasvaa ihmisenä. Olisiko aika käydä läpi tarina, kun olit pieni ja kun leikit aina yksin? Olit mielikuvitusolentojen kanssa, muistatko? Juttelit meille? Se oli surullista.
Luulit omaa mieltäsi niin yksinäiseksi, että et uskonut hahmoihin, jotka istuivat kanssasi. Sanoit ääneen: ”Te ette ees puhu mitään ni menkää pois! Haluun olla yksin, niin sen kuuluu mennä...”
Olit kamalan surullinen ja kuvittelit, että sinulle sanottiin: ”Olet vain yksinäinen, et yksin koskaan.” Vastasit tuhahtaen: ”Yks ja sama asia”, johon korjasimme, että: ”Ei ole, se on ihan eri asia.” Suutuit ja huudahdit, että: ”Vielä vänkäättekin mun päässä!” Vastasimme, että: ”Niin, koska olet väärässä, et ole yksin, me olemme kanssasi, näitkin meidät?” Vastasit vain kuvitelleesi näkysi ja luulleen nähneesi jotakin. ”Me kyllä olimme siinä”, aloit tiedustelemaan että ketkä olivat kyseessä ja vastasimme: ”Sinun suojelijasi.” Anelit, että veisimme sinut pois kotoasi ja kerroit ettet halua tätä elämää ja sanoit kuolevasi mieluummin. Olimme hiljaa. Emme osanneet sanoa mitään. Tiesimme, että elämäsi oli kamalaa ja säälimme sinua. Se oli surullista. Suutuit meille, kun emme vastanneet. Sanoit: ”Painukaa sitten helvettiin siitä!” Lupasimme auttaa sinua, johon vastasit, että: ”Autatteko? Pois täältä? Minne pääsisin? Oikeaan kotiin? Taivaaseen?” Vastasimme ettemme tienneet vielä, mutta jonnekin, jossa sinulla on parempi olla.
Sinä olit väsynyt ja itkuinen. Kävit matolle makaamaan ja nukahdit. Olit nukkumassa kun äitisi tuli ja sanoi: ”Mitä sinä täällä teet pikkuinen, ihan yksin? Oletko leikkinyt?” Heräsit ja vastasit leikkineesi suojelijoitten kanssa. Äitisi kysyi hämmästyneenä: ”Suojelijoitten?” ja vastasit, että: ”Niin, ne sanoivat vievänsä mut pois täältä.” Äitisi kauhistui. ”Herraisä mitä sä puhut pieni lapsi?!” Kerroit äidillesi sanoneesi meille, että haluat pois, ihan mihin vaan, ja että me auttaisimme sinua. Äitisi kauhistui ja sanoi: ”Ei...” ja jatkoi: ”...älkää viekö Maijaa minulta, suojelijat tai mitkä liettekään!” Sinä suutuit äidillesi ja sanoit, että: ”Nyt et kyllä toivo muuta, oon toivonut tätä jo pitkään.” Äitisi puristi sinua ja sanoi: ”Sitten mennään kyllä yhdessä ihan mihin vaan, kunhan ollaan yhdessä!” Halasit äitiäsi ja sanoit: ”Joo! Suojelijat pitää huolta meistä kummastakin äiti, ne sanoi niin.” Äiti oli hiljaa ja vaan tuuditti sinua. Olit pieni. Olit niin lohduton näky siinä lattialla pienten lelujesi kanssa. Se on kamalan surullista. Olet ihmeissäsi tarinasta. Muistit äitisi sanomiset kehosi kautta. Tunsit ne rinnassasi.
Mietit suojelijoita ja hahmoja. Näit meidät hetken aikaa... sellaiset hopeareunaiset hahmot lattialla vieressäsi. Et vaan osannut yhdistää ääntä ja hahmoja. Luulit itse keksineesi puheenvuorot. Se ei ollut niin. Sinä puhuit ja odotit vastausta. Me vastasimme ja sinä olit iloinen. Olit iloinen jopa päänsisäisestä keskustelusta ja se oli lohdullista sinulle. Luulit olevasi sekaisin.
Aina kun juttelit itseksesi tai vastasit itsellesi ja joku ulkopuolinen kuuli, sinulta kysyttiin: ”Kenelle puhut? Yksikseskös?” Vastasit ilmeisesti näin tekeväsi ja sitten sinulle naurettiin. Paitsi kerran. Olit Heinolan päiväkodissa, kun puhuit itseksesi leikkiessäsi, että: ”Olenpa yksinäinen, tulisipa suojelijat seuraani.” Päiväkodin kerhotäti kysyi: ”Suojelijat? Ketkä ne on?” Vastasit, että: ”No ne, jotka on tossa ja tossa, te tulitte, luojan kiitos!” Sanoit muille ympärilläsi, että he voivat nyt mennä. Toiset lähtivät ja olivat hiljaa. Puhuit meille jonkin aikaa ja sitten sanoit: ”Kiitos, että tulitte, nyt pitää mennä pissalle ennen nukkumista.” Sanoimme heipat. Kerroit myös kaipaavasi kamalasti halausta. Sanoimme ihan varmasti halaavamme sinua kun nukut. Menit sänkyyn ja toivoit halausta. Et kuitenkaan tuntenut sitä vaan olit vihainen ja sanoit: ”En tunne mitään!” Vastasimme, että sinun tulisi rauhoittua ensin ja sitten vasta tunnet sen. Rauhoituit ja tunsit lämpimän ympärilläsi. Sanoit: ”Minä tunnen lämmön” ja vastasimme: ”Se olemme me”, ja sinä nukahdit.
Kun heräsit, olit onnellinen. Sinua rakastettiin ja olit kaikkien maskotti. Se oli kaunista miten olit erilainen ja tasapainoinen. Olit iloinen suojelijoistasi. Sitten sinulle sanottiin ettei niitä ole olemassa ja vastasit: ”Onpas! Ne on aina mun kaa!” Olit vihainen, mutta lopulta aloit uskoa siihen itsekin. Sanoit: ”Tyhmää”, ja me olimme surullisia päätöksestäsi.
Olet ihanan utelias kaikkea kohtaan. Haluaisit tietää maailmasta ja kaikesta siitä missä elätte. Maailmanne on kaikin tavoin huijausta.
Ihmettelet, etteikö olisi kivempaa elää maailmassa, joka olisi hyvä paikka? Olisi. Ei maailman kuulu olla tällainen. Se on sirkus. Se on paljon pahaa, mutta myös paljon hyvääkin. Kaikki ei ole pahaa eikä kaikki todellakaan ole hyvääkään. Kaikki vaan on. On teidän käsissänne, että millainen paikka maailma on. Se on aina sitä vaikeampaa mitä kauemmas itsestänne irtaudutte. Tilalle tulee ahneus ja pelko, menetykset. Sen sijaan, että luottaisi rakkauteen ja ihmisiin, ei uskalleta, kun voidaan satuttaa ja tulla satutetuiksi. Se on harmi. On väärin jos on vaikeaa luottaa ja pelkää luottamuksen pettämisen jälkeen niin paljon, ettei enää uskalla elää. Olet tietoinen siitä miten itse olet ollut peloissasi ja pelännyt elämää. Toivoisit itsellesikin onnea joskus, sellaista rauhallista elämää. Olet pelännyt alkoholin vaikutuksen alla olevia ihmisiä ja se on oikea pelko. Pahimmat asiat ovat tapahtuneet sinulle poikkeuksetta juopuneilta ihmisiltä.
Olet oppinut kuuntelemaan minua. Olet oppinut ymmärtämään eron minussa ja pelossa. Me olemme täysin eri asioita.
Pelko on sinun kuoresi. Se on piilossa odottamassa sopivaa kohtaa iskeä ja sinä tunnet sen äänen. Se on pahin vihollisesi, joka ensin naamioituu auttajaksi ja suojaksi, ja sen jälkeen se auttaa sinua katoamaan, mieluiten kokonaan. Se on pelko, joka on harvoin hyväksi missään eikä sen vilpillistä ääntä kannata kuunnella sokeana seuraten. Se on avun vastakohta eikä se auta kehittymään. Se auttaa näkemään uhkia ja onnettomuuksia. Onko hyvä pelätä ja kuolla vai vain kuolla? Jos jotain on tapahtuakseen, sen pelkääminen on harvoin tilannetta helpottava.
”Olen maailmassa jotain tarkoitusta varten”, sanoit Heinolan päiväkodissa, kun olit pieni.
Sinulta kysyttiin, että: ”Mikä tarkoitus se on?”, johon vastasit, että: ”Minulle ei ole kerrottu vielä, sekin päivä koittaa vielä kuulemma.” Olit tosissasi ja se täti oli iloinen ja sanoi: ”Niin, meillä kaikilla on jokin tarkoitus, sitäkö tarkoitat?” Vastasit ettet tiedä mitä tarkoitat ja että sinulle vain on sanottu niin. Täti tiedusteli, että kuka on sanonut. Vastasit, että: ”Ne.” Täti tiedusteli uudelleen ja vastasit, että: ”No ne, jotka on nyt meidän kanssa, sun vieressä istuu toinen ja toinen on tässä, moikka!” Täti kysyi: ”Siis tässäkö? Miltä ne näyttää?” Vastasit niiden näyttävän hahmoilta ilman naamaa ja vaatteita. Täti ihmetteli sanoen: ”Ihanko oikeasti, ettet vedä mua nyt höplästä?” Kysyit: ”Miksi vetäisin? Tykkään susta.” Täti vastasi: ”Minäkin tykkään sinusta. Mistä te juttelette?” Vastasit, että: ”Ne yleensä tulee silloin kun oon tosi yksinäinen tai onneton. Ne lohduttaa mua aina ja sanoo mukavia asioita”, ”Niinku millaisia?”, täti uteli ja vastasit: ”Mukavia asioita”. Täti jatkoi kyselemistään: ”Niin mukavia mukavia, mutta mutta mitä esimerkiksi? Niinku, että älä oo surullinen tai jotain?” Vastasit: ”Joo, tai sitten, että 'me suojellaan sua Maija' tai että 'minä olen sinun kanssasi'.”
Täti oli hetken hiljaa ja sanoi: ”Ootko tosissas? Siis ettet keksi näitä nyt?” Vastasit, että: ”Joskus toivon niin.” Täti tiedusteli, että miksi ja vastasit, että: ”Kun kukaan ei usko minua. Ne luulevat mun keksivän asioita.” Täti jatkoi: ”Sovitaanko jotain Maija, mä uskon sua ja mä haluun uskoa sua, mutta se on meille tavallisille ihmisille vähän vaikeaa kun meidän pitäisi nähdä kaikki omin silmin... niin voitaisko sopia, että yrität auttaa mua näkemään ne ensi kerrallakin?” Sanoit yrittäväsi, mutta että hahmot häviävät aina kun yrität tehdä niin. Täti mietti ääneen, että miksiköhän niin tapahtuu ja vastasit: ”Ehkei ne halua tulla nähdyksi, jos niillä on tärkeä tehtävä.” Täti oli kanssasi samaa mieltä. ”Nyt se tuli takaisin viereesi ja nyt se hävis ku katsoit sinne!”, huudahdit tädille. Täti oli harmissaan ja sanoi: ”Voi harmi, sanoisitko sille, että minäkin haluan nähdä ne?”, vastasit, että: ”Se kuuli kyllä”, ja jatkoit: ”Ne sanoo olevansa enkeleitä ja suojelevansa myös sinua.” Täti alkoi itkemään ja sanoi: ”Kiitos Maija, sinä olet hyvissä käsissä.” Se oli muistaakseni Vuohiniemen päiväkodissa 1985-1986. Olisi kivaa, jos se täti löytyisi.
Seuraa Sielukirjoittamisen joulukalenteria täällä >
