Auttaminen auttaa näkemään ratkaisuja, ei olemaan ratkaisu

Maija, SIELUKIRJOITTAMINEN® Blogi Viimeksi päivitetty: 17.08.2022

Tämä artikkeli on julkaistu Suomen NLP-yhdistyksen Mieli-lehdessä 3-4/2020. Onko auttaminen aina hyvästä? Millaisissa tilanteissa siitä voi olla enemmän haittaa; sekä auttajalle että autettavalle? Auttamisen psykologiaa monipuolisesti ja kokemuksellisesti artikkelissaan pohtii Maija Luomala.

Vastuu oman elämän hallinnasta, ajankäytöstä ja kaikista muistakin elämiseen liittyvistä tunne- ja käytännön asioista kuuluu jokaisen aikuisen omalle kontolle, vaikka monelle meistä auttamisvelvollisuus onkin sisäisesti rakennettu tapa toimia. Tiedämme tämän, ja voi kuinka usein silti tyrkkäämme niitä muiden kannettavaksi tai vastaavasti mieluusti nappaamme toisen vastuulla olevia asioita luontevasti itsellemme auttamisen halusta, jalossa auttamistarkoituksessa. Joskus saatamme suorastaan ottaa ohjat toisen ihmisen elämästä, koska ”tämä ei itse osaa paremmin”. Mahdollistamme näin vastuuttomuuden olemassaoloa, kantamalla huolta sekä korjailemalla toisten virheitä ja aikaansaannoksia, sammuttelemalla tulipaloja ja olemalla välikäsinä tai järjestelijöinä. Ihan vaan siksi, koska haluamme tehdä "auttamistyötä". Mutta miksi?

Mikä on parasta apua?

Omia rajoja kunnioittava henkinen tuki ja kuuleva korva voi olla paras tapa olla avuksi muille. Jos keskittyy avussaan pelkkään käytännön apuun, joka sekin on joskus paikallaan ja korvaamatonta, kerryttää nopeasti tekemisen taakkaa. Taakkaa, joka ei välttämättä kuulu meille, vaan heille ja hänelle, joka on valinnut vastuun ja sisällön elämäänsä; jossain elämänsä vaiheessa.

Kun mikään ei riitä, se ei riitä

Ihminen, joka haluaa olla kiltti ja auttaa kaikkia, saattaa lopulta uupua, koska mikään määrä käytännön apua ei tule riittämään jokaisen auttamiseksi. Auttaessaan muita ihminen saattaa unohtaa itsensä ja oman olotilansa. Itseään kuuntelemalla ja rajat asettamalla saattaa yllättäen joskus auttaa parhaiten. Ei niin, että ottaa käytännön vastuun toisten ihmisten valinnoista ja elämäntilanteista, oman olotilansa ohittaen.

Kuka auttaa sinua? Tunnetko sisimmässäsi itsesi yksinäiseksi, vaikka saatkin kiitosta avunannoistasi? Tunnetko syvää täyttymystä auttamisesta vai saatko vain hyväksynnän olemassaolollesi – tekemisen kautta? Antaako auttaminen sinulle hyvän, harmonisen olon vai väsymystä ja levottomuutta omien aikomustesi ja tehtäviesi laiminlyönnistä sekä sivuuttamisesta?

Sinun elämäsi on yhtä merkityksellinen kuin kaikkien muidenkin. Sinun tulee arvostaa omaa elämääsi asettamatta sitä viimeisille sijoille ystävä-, perhe-, työ- ja sukuyhteisöissä. Arvosi ei ole suoritettavien tehtävien ja tyytyväisenä pidettyjen ihmisten määrä. Mitä enemmän hääräät muiden elämien vastuualueilla, sitä väsyneemmäksi olosi todennäköisesti käy, sillä sinun vastuullasi ei lopulta ole muiden käytännöt ja heidän elämänvalintojensa keskellä pärjääminen. Auttaminen on kaunis asia, mutta ei koskaan oman hyvinvoinnin kustannuksella.

Auttaminen on jalo taito. On monenlaista auttamista ja motiivillista auttamisen muotoa. On pyyteetöntä auttamista, sokeaa auttamista oman hyvinvoinnin kustannuksella, arvottavaa auttamista eli sellaista, jossa hienot arvot ovat pääasiallinen syy auttaa. On vastuutonta auttamista, jossa ihminen on auttavinaan, mutta auttaakin toista jatkamaan oman elämänsä vastuuttomuutta.

Mistä tiedät, että auttaminen on hyväksi?

Auttaminen yleensä koetaan hyväksi, mutta missä määrin se oikeasti on niin? Olen balanssoidun auttamisen kannalla. Ja sen pohtimisen, että mitkä milloinkin ovat auttamisen piilotetut motiivit. Jos ihminen auttaa pyyteettä, vaatimatta alitajuisia vastapalveluksia, se usein voimauttaa ja myös tuntuu hyvältä – ilona! Jos sen sijaan auttaminen ylittää rajoja tai oman hyvinvoinnin, siitä voi syntyä mielen eripuraa.

Jos auttaminen herättää toisessa kiitollisuudenvelan tai auttajan odotuksen vastapalvelukselle, silloin auttaminen on odotuksellista ja se on todennäköisesti alkanut vääristä lähtökohdista. Ehkä polkien auttajan omaa hyvinvointia tai ohjaten autettua syvemmälle oman elämänsä vastuuttomuudessa.

Auttaminen on hieno laji. Se vaatii aukiavaamista siinä missä moni muukin elämän asia. Se vaatii syvempien motiivien tarkastelua, sillä auttamisen taustalla voi olla enemmän kuin halutaan myöntää: juostaan auttamisen nimissä paikasta toiseen, koska haetaan sillä arvoa tai ehkä jopa piilossa koetaan oma elämä tyhjäksi. Saadaan auttamisesta ehkä tunne hyväksytyksi tulemiselle ja auttamisen kautta ”oikeanlaiselle” elämänsä toteuttamiselle: taustalla mielikuva hyvästä ihmisyydestä, omista tarpeista ja niiden täyttymisen odotuksista. Ja toisaalta samalla saatetaan kipuilla oman ajan vähyyttä ja sitä, kuinka tärkeille ihmissuhteille tai projekteille ei enää jääkään haluttua aikaa.

Yhteiselämä alitajuisten vaikuttimiensa juoksuttamien ihmisten kanssa on rankkaa ja stressaavaa. Se on jatkuvaa hyväksynnän hakemista ja jalkoihin jäämistä, kilpajuoksua kaikkien muiden ympäröivien asioiden kanssa. Pysähtymisen taitava ihminen osaa läsnäolon taidon ja auttaa kohtaamisellaan.

Ja usein kohtaaminen on sitä, mitä elämässämme ehkä kaipaamme jopa eniten.

Silloin, kun auttaminen on alkanut odotuksista, ei lopputulos voi olla hyvä. Silloin auttaminen on paineistettua ja siihen liittyy odotusta, jota ei ehkä koskaan suoranaisesti ilmaista, mutta joka syntyy ikään kuin paineena auttamisen ympärille, odotukseksi, joista kaikki asian osapuolet eivät ole tietoisia. On paine, joka ehkä odottaa vastapalvelusta ilman, että kaikki osapuolet ovat tällaisista odotuksista selvillä. Näin syntyy tyytymättömyys. Ja paineistettu auttaminen.

Kiitollisuudenvelka ei useinkaan ole positiivinen tunne, riippuen auttamisen lähtökohdista. Kiitollisuudenvelka jo sanana on aavistuksen paineistettu. Kiitollisuus sen sijaan on nostattava ja vaatimukseton.

Pisteitä keräävä auttaminen, sellainen, jossa kerätään sulkia hattuun, on oman merkityksellisyyden nostattamista. Lasketaan pisteitä omille tekemisille ja eletään sen kautta. Se voi olla myös houkuttelevaa auttamista, sillä auttaessasi tässä asiassa, saat tunteaksesi jonkinlaista nostatusta. Ja se voi olla mikä tahansa noste, joka osuu ihmisen sisäiselle tarvekartalle... ja kuinka moni juokseekaan sisäisen tarvekartan sisältämien vaillejäämisten mukaan! On toiveita mahdollisuudesta, huomiosta, nähdyksi tulemisesta tai ihan mistä tahansa muusta sisäisestä vajeesta tai käsittelemättömästä tunteesta, kuten esimerkiksi syyllisyydestä.

Silloin kun on tasapainossa omien tarpeittensa ja toiveittensa kanssa, lähtee auttaminen realistisista resursseista ilman, että kytköksissä on kiitollisuudenvelka, syyllisyys tai merkityksellisyyden kokemuksen kasvattaminen tai vastuunsiirto.
Balanssoitu auttaminen ei ota vastuuta toisen ihmisen elämästä, valinnoista tai sisällöistä. Auttaminen voi auttaa näkemään ratkaisuja, ei olemaan ratkaisu toisen elämässä. Kun otamme käytännön vastuun toisen elämään liitoksissa olevista asioista, alamme elää toisen elämää ja kantaa vastuuta itse asiassa toiselle kuuluvista asioista. Mitä me silloin teemme omalle elämällemme? Pistämme sen syrjään, odottamaan, että voisimme joku päivä jatkaa elämämme elämistä – jos enää muistamme mitä kaikkea se pitääkään sisällään.

Miten auttaa ottamatta vastuuta toiselta?
Miten auttaa ollen silti uskollinen omalle elämälleen?
Miten toimia vastuullisesti itseään kohtaan ja rakentavasti auttaessaan toisia?

Kun tuntee omat rajansa ja vastuunsa, on auttaminen luonnollisempaa. Auttaminen tapahtuu jokaista kunnioittaen ja omia oikeuksia sekä rajoja polkematta.

Vastuuttaminen on kestävää auttamista

Jos on halukas auttamaan ihmisiä, olisi kyettävä näkemään koko kuva. Paras apu ei aina välttämättä ole myöskään sympatia tai toimeen ryhtyminen, vaan vastuuttaminen. Oman elämäni suurimmat kehityspisteet olen saanut silloin, kun olen odottanut lohtua ja sääliä, mutta sainkin vastuuttamista ja ohjeita katsoa omia tekemisiäni ja valintojani. Ne eivät siinä hetkessä tuntuneet tietenkään mukavilta, mutta herättivät huomaamaan omia käytösmallejani ja toimimaan vastuullisemmin valinnoissani. Vastuuttavat ihmiset ovat herätelleet toimintaan, vaikkei empatian toki tarvitse puuttua paketista. Usein vastuuttavat ihmiset nähdään tällaisissa tilanteissa kovina kivikasvoina vailla empatiaa silloin, kun vastuuton kaipaisi sääliä ja olkapään, joka tukisi tätä toivetta.

Auttaminen mielestäni jakaantuu siis melko monenlaiseksi. Silloin, kun se on irti auttajan ja autettavan alitajuisista vaatimuksista, se mitä todennäköisemmin on suhteellisen terveellä pohjalla. Olen ehdottomasti tasapainoisen auttamisen kannalla, olenhan itsekin elämässäni kokenut monenlaista epätasapainoista auttamisen tilannetta – kumminkin puolin. Kannattavaa on siis pohtia sitä, missä auttaa toisia ja myös, että missä asioissa itse tulee autetuksi. Sillä vastuun rajat alkavat helposti hämärtyä, jos rajat eivät ole selviä. ♦

MAIJA LUOMALA
SIELUKIRJOITTAMINEN®-metodin kehittäjä

SIELUKIRJOITTAMINEN®

“SIELUKIRJOITTAMINEN®-prosessin avulla voit päästä tehokkaasti ja nopeasti käsiksi alitajunnan virtaan, siellä piileviin ongelmiin ja tiedostamattomiin kipukohtiin, jotka käsittelemättöminä vaikuttavat jatkuvasti nykypäivän elämään, halusimmepa sitä tai emme. Tiedostamattomaan puoleen tarttuessamme voimme nauttia kokonaisvaltaisen onnellista ja merkityksellistä elämää. Täysillä.”