OLEMMEKO ELÄVIÄ KUOLLEITA?

Käyttäjän arvio: 5 / 5

HyväHyväHyväHyväHyvä
 
Pin It

Olemme sellaisessa tilassa, että toimimme, mutta emme elä. Näennäisesti elämme kyllä, mutta emme ymmärrä itseämme emmekä näin ollen muitakaan. Olemme oppimamme pohjalta toimivia, mutta joskus täysin irti omista sisäisistä viesteistämme. 

itsearvostus - itsensä hyväksyminen

 

Elävän kuolleen tunnistaa lamaantuneesta elämänkatsomuksesta. Ihminen, joka kyseenalaistamatta tekee sitä mitä muutkin, noudattaen käytännössä opittuja traditioita laskien elämänsä niiden varaan. Silloin kaivataan ravistelua. Elävä kuollut saattaa päästä irti tilastaan esimerkiksi "läheltä piti"-tilanteiden, sairastumisen tai kuolemakokemuksen kautta.

Kuoleman ajatteleminen on terveellinen pysähtymisen hetki. Siihen jo aiheena kuitenkin liitetään paljon pelonsekaisia tuntemuksia, vaikka kyseessä kuitenkin on melko luonnollinen asia. Syntymä on luonnollinen? Miksei siis kuolemakin. Kulttuurissamme kuolema on raiskattu ja pahoinpidelty. Kuolemaan liitetyt asiat ovat oman mielemme tuskaa. Kuolema voi olla luonnollinen tai epäluonnollinen ja jos se osoittautuu jälkimmäiseksi, on se silloin mitä todennäköisimmin ihmisyyden oman traumatisoituneisuuden aiheuttamaa kädenjälkeä.

 

Olenko elossa, nyt ja tänään?

Nyt kun vielä kerran elää, hyviä ajattelemisen arvoisia kysymyksiä ovat:

  • Elänkö täysillä?
  • Olenko läpikäynyt mieltäni painavat asiat ja anteeksiantanut ne itselleni?
  • Olenko läpikäynyt katkeruuteni aiheet vai tukahduttavatko ne yhä olemistani?
  • Olenko sanonut rakkaimmilleni kaikki, mitä olen aina halunnut sanoa?
  • Mitä minulta on jäänyt tekemättä tai kokematta?
  • Miten olen elänyt elämääni?
  • Mitä olisin voinut tehdä tai valita toisin, jos en olisi pelännyt?
  • Miten olisin uskaltanut elää, jos en olisi pelännyt?
  • Miten olisin toiminut oikeammin itselleni ja muille?
  • Olenko levollisin mielin lähdöstä vai ahdistaako joku minua ajatuksessa, että joutuisin nyt lähtemään, ilman mitään? Mikä siinä ahdistaa?
  • Missä kiinnitykset tähän elämään pääasiallisesti ovat?
  • Mistä eksakteista asioista irrottaminen herättää ahdistusta, miksi?
  • Olenko pyytänyt vapautusta näistä kiinnikkeistä?

 

Luovuttaminen kuoleman hetkellä on kaunis ja surullinen. Luovuttaminen rakkaista ja olomuodoista, joihin on tottunut. Luovuttaminen elämästä itsessään on helppoa, mutta rakkaista luopuminen ja oikea-aikaisen kiitollisuuden osoittamisen puuttuminen ovat niitä, jotka lähtöhetkellä tuottavat tuskaa.

Kun en sanonut rakastavani.
Kun en kertonut kiitollisuuttani.
Kun en uskaltanut osoittaa oikeita tunteitani.

Jos uskaltaa leikitellä "entä jos kuolen tänään"-ajatuksella ja miettiä elämänsä tolaa... millaisia kipukohtia ajatuksissa tulee esiin? Nämä kysymykset ovat terveellisiä kysymyksiä herättelemään siihen tosiasiaan, ettei elämä ole ikuista. Jokainen meistä joutuu jättämään tämän elämän ja kaiken siihen kuuluvan. Millaisin mielin sen teemme? Entä jos kuolisin huomenna, ylihuomenna tai viikon päästä, mitkä asiat olisivat tärkeyslistallani?

On mahdollista, ettei ajatus ahdista tai tunnu tuntuvan miltään. Onko kyse tällöin tunneyhteyden puuttumisesta vai ajatuksen pakoilusta? Omien valintojensa kohtaaminen on varmasti jokaiselle yksi puhutteleva osa kysymyksistä. Olenko valinnut elää elämääni peläten kuoreni takana vai avoimena rakastaen? Olenko elänyt naamion takana vai aidosti sydämeni viestejä kuunnellen? Onko sydämeni ollut auki vai kiinni?

 

Kuinka itsearvostus löytyy?

Oman kuolevaisuutensa kohtaaminen on pysäyttävää. Herättelevää. Elämme kulttuurissa, jossa pelkäämme aikaa ja sen kulumista niin paljon, että olemme valmiita piilottamaan sen itsestämme. Täytämme, silotamme ja piilotamme. Pelkäämme kilpajuoksua ajan kanssa. Peilistä katsoo posliininukke, jonka sisällä tikittää aikapommi. Piilotamme ikäämme botoxeilla ja ihon kiristyksillä. Olemme siinä luulossa, että voimme paremmin ja onnellisemmin itsemme "ehostamisella", vaikka syvin pelkomme onkin kuolevaisuutemme ja hylätyksi tuleminen. Elämän merkityksettömyys.

Elämme ulkokuoremme kautta samalla, kun sisin huutaa vapautusta. Se hetki, kun peilikuva ei ehostamisesta, irtoripsistä tai pakkelikerrostumastakaan huolimatta tuota täyttymystä tai hyväksyntää... "Ihan kiva menopeli, mutta mitä meinaat sillä?", on sydämen kysymys sillä hetkellä. 

Itseämme eri tavoin runnellessamme antaudumme peloillemme. Runtelemattomuus nykypäivänä vaatii rohkeutta ja uskallusta olla sitä, miksi meidät on tarkoitettu. Olemme kuolevaisia, ikäännymme. Keskitymme ulkonäkömme ehostamiseen, sisäisen harmonian etsimisen sijaan.

Elämä on hieno mahdollisuus.
Mutta mahdollisuus mihin?

Tähän vastausta ei löydy itsemme ulkopuolelta vaan sisäpuolelta, lukitun mielemme syövereistä, jossa lymyilee elämän tarkoitus. Minun elämäntarkoitukseni on auttaa muita löytämään omat sisäiset äänensä, avata niille tie ja saattaa kuuluviin. Sielukirjoittaminen avaa tietoisen mielemme lukkoja ja päästää sisäisen äänemme kuuluviin, kuten alun alkaen on tarkoitettukin. Vastaukset olemisemme ongelmallisuuteen löytyvät alitajuisesta mielemme osasta.

 

 

 

Maija Luomala, SIELUKIRJOITTAMINEN®-prosessin kehittäjä

tai

 


 

Heräsikö ajatuksia?

 

 

Pin It

Tykkää Facebookissa